Omistettua ja omistautunutta saksofonimusiikkia
Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo on edennyt missiossaan tuoda esiin suomalaista saksofonimusiikkia jo toiseen levytykseen. Levy Syysrunoelma sisältää tavalliselle yleisölle varsin tuntemattomia teoksia – Yrjö Gunaropuloksen (1904-1968) kaksi saksofonikonserttoa, sekä musiikkia saksofonille ja orkesterille Harry Bergströmiltä, Alexander Wittenbergiltä, Timo Katilalta ja Mika Kuuskankareelta.
Levy on omistettu Suomen ensimmäisen klassisen saksofonistin Matti Rajulan (1905-1944) muistolle. Rajula innoitti 1930-luvulla esimerkiksi Gunaropulosta ja Bergströmiä säveltämään saksofonille. Saksofonille kirjoittaminen kuitenkin väheni Matti Rajulan kuoltua, ja nämäkin aikanaan suositut teokset unohdettiin pitkäksi aikaa. Teokset löytyivät uudelleen vasta Tuomisalon tekemän saksofonimusiikin kartoitustyön tuloksena.
Gunaropuloksen ensimmäisen konserton kohdalla teoksen levyttäminen orkesterin kanssa on vaatinut kirjaimellisesti teoksen henkiin herättämistä. Tuhoutuneen orkesteripartituurin tilalle piti luoda pianosäestysnuotin mukaan uusi, ja levyllä kuullaankin Jari Eskolan vasta valmistunut orkestraatio.
Levyn kappaleet on järjestetty kronologisesti, joten levyltä on kiinnostava kuunnella, miten tapa käyttää saksofonia taidemusiikin soittimena on muuttunut ajan mittaan. 1930-luvun teoksista kuultaa läpi aikansa viihdemusiikki, ja saksofonikin tuntuu toimineen sävellyksissä usein viihdemusiikillisena mausteena. 1990-luvulle mennessä saksofoni on kuitenkin irtautunut jazz- ja viihdesoittimen maineesta, eikä sille säveltäminen enää automaattisesti tuo musiikkiin populaarimusiikillisia viittauksia.
Levyn teoksista ehkä parhaiten saksofonin potentiaalia harvinaisen ilmaisuvoimaisena taidemusiikin soittimena hyödyntää Mika Kuuskankareen Fantasia (1997). Tässä Olli-Pekka Tuomisalolle omistetussa teoksessa kuuluu onnistuneesti saksofonin ”samettisen pehmeä sointiväri ja laaja ilmaisuasteikko” – kuten säveltäjä itse on asian ilmaissut – sekä Tuomisalon oma virtuositeetti.
Levyn on julkaissut Akateeminen puhallinorkesteriyhdistys, mutta levy on syntynyt kaikesta päätellen erityisesti Olli-Pekka Tuomisalon työn ja omistautuneisuuden tuloksena. Suomalaisen musiikkielämän kannalta on erinomaista, että tällaista omistautuneisuutta löytyy. Kukapa olisi muuten vieläkään tutustunut näihin suomalaisen musiikin historian hienoihin teoksiin?
(Synkooppi 2 / 1999, Merja Hottinen)
Pieni kulttuuriteko!
Tämän levyn julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, sillä suomalaista saksofonimusiikkia ei juurikaan ole levytetty. Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon uutteran työn tuloksena ulottuvilla on nyt sellaiset harvinaisuudet kuin Yrjö Gunaropuloksen Saksofonikonsertot c-molli ja B-duuri. Cmolli- konsertosta on säilynyt vain pianopartituuri, ja levyllä kuullaan Jari Eskolan kamariorkesterille tekemä orkesterisovitus. Näiden ensimmäisten suomalaisten saksofonikonserttojen (1935 ja 1946) sävelkieli on jälkiromanttista ja kuulijalle helppoa omaksuttavaa. Timo Katilan ja Mika Kuuskankareen 1990-luvulla syntyneet teokset hyödyntävät osuvasti saksofonin ilmaisumahdollisuuksia. Olli-Pekka Tuomisalon kaltaisia intohimoisia soittimensa puolestapuhujia tarvitaan, jotta puupuhallinmusiikki kehittyisi myös nykysäveltäjiemme käsissä.
(Aksentti 6 / 1999, Pekka Hako)
Olli-Pekka Tuomisalo suoritti saksofonidiplomin noin vuosi sitten erinomaisin arvosanoin ja on ehtinyt jo ennen tätä levyä julkaisemaan yhden soololevyn. Tämänkertainen levy ”Syysrunoelma” on omistettu suomalaisen klassisen saksofonin isähahmon, Matti Rajulan, muistolle. Tämän levyn ohjelmisto on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Koostuuhan sisältö yksinomaan suomalaisesta saksofonimusiikista. Siten solisti on erittäin haasteellisen tehtävän edessä. Levy alkaa Yrjö Gunaropuloksen c-mollikonsertolla. Teos on kirjoitettu tuolloin n. 35-vuotiaalle Matti Rajulalle ja on tyypiltään romanttis-viihteellinenilman suurta sokeriannosta. Teemat esitetään
kohtuullisen valmiina ja kehitys on ennemminkin pitkälinjaista kuin detaljoivaa. Siksi tulkinnan alleviivauksen tarve tietyissä toistojaksoissa korostuu. Tuomisalolla on selvä pyrkimys viedä tarinaa eteenpäin ja hän muuttelee sekä sävyjä että nyansseja oivallisesti. Joskus kokonaisuutta häiritsee soinnillisen yhtenäisyyden särkyminen etenkin säestyksen ja solistin välillä. Silti kokonaisuus tuntuu harkitulta ja ammatillisen rauhalliselta. Odottaisinko rohkeampaa otetta temposisältöön?…
ehkä juuri pitkien kehittelyjaksojen ennalta-arvattavuuden yllättämiseksi…
Harry Bergström hallitsee melodian niinpä tämäkin teos on hyvin melodiallinen runsaasti toistoa sisältävä eepos, jonka mykkäelokuvallisen tunnelman solisti taltioi hyvin. Myös orkesteri soi varsinkin teoksen Lento-osassa todella muhevan vangitsevasti.
Viimeinen osa on ajalleen ominaisesti tanssisalimaisen rytmikäs. Solisti saa hyvin irti osan melodiakaarroksen, mutta tanssillisuudella leikittely yhdessä orkesterin kanssa olisi ehkä vaatinut hieman lisäaikaa.
Matti Rajulan elämä päättyi sodan ankeina vuosina vain 39-vuotiaana toukokuussa 1944. Gunaropulos kirjoitti suosiota saaneen c-mollikonserton jälkeen myös toisen saksofonikonserton bduuri. Tämän pianoversion Rajula ehti soittaa, mutta orkesteriversio sai ensiesityksensä vasta sodan päätyttyä. Teos on hyvin paljon edeltäjänsä kaltainen. Tuomisalo tuntuu olevan teoksen kanssa hyvin kotona ja yhteistyö orkesterin kanssa pelaa hyvin. Melodiat ja niiden runsaat toistot värittyvät hienostuneesti ja esitys varsinkin sen ensiosassa on hyvin paketissa. Teoksen tietynlainen syyssävy piirtyy kauniisti. Viimeisen osan alun olisi ehkä voinut äänittää kerran vielä. Siinä oli sekä rytmistä että soinnillista epäyhtenäisyyttä, mutta menköön tällaisia projekteja niin usein vaivaavan
ajanpuutteen piikkiin.
Alexander Wittenbergin Kuoleva perhonen on saanut George de Godzinskylle niin tyypillisen melodramaattisen sävyn ja tekijä olisi varmasti ollut tyytyväinen Tuomisalon vangitsevaan tulkintaan.
Timo Katilan teoksen säestäjänä toimii Akateeminen Puhallinorkesteri Kalervo Kulmalan johdolla. Katilan melodiset motiivit koostuvat levyn muuhun sisältöön nähden huomattavasti kontrapunktisemmin. Siten myös solisti on enemmän kudoksen sisällä kuin levyn edeltävillä raidoilla. Tuomisalo selviää roolimuutoksesta hyvin. Joissakin solistisissa jaksoissa tätä tekijää olisi ehkä voinut varioida pienillä lisämausteilla. Katilan kehittynyt keitos olisi sen kyllä hyvin kestänyt, ajattelin tässä lähinnä kadenssin maastoa.
Mika Kuuskankareen fantasia on omistettu hienoa työtä tehneelle solistille. Upea alttorekisteri pääsee teoksen alkuosassa oikeuksiinsa ja säveltäjä on osannut selkeästi kirjoittaa teoksen esittäjälleen. Se on aina musiikissa upea hetki. Tuntuu kuin säveltäjä, säestäjä ja solisti kulkisivat yhtäkättä samaa polkua. Tämä on levyn parhaita hetkiä. On helppo kiittää tekijöitä sekä ansiokkaasta, mielenkiintoisesta että hienosta tunnista (jopa oppitunnista) saksofonimusiikin parissa.
(Puhallinmusiikki 1 / 2000, Raine Ampuja)
